— Kuinka minä olen iloinen. Tämähän on kuin ihme. Onko Maunokin täällä?
— On ja odottaa sinua tuolla salissa. Hän ei ollut yhtä uskalias kuin minä, joka tunkeuduin tänne kielletylle alueelle asti. Tule nyt häntä tervehtimään.
Kaarina ei enää estellyt. Hän riisui esiliinan yltään ja seurasi Erkkiä saliin, jonne kaikki nuoret olivat kokoontuneet tanssimaan. Mauno seisoi nojautuen eteisen oveen, pää pystyssä, hiukan ylimielisen näköisenä kuten aina.
— Nyt me menemme tervehtimään pikkuserkkujani, sanoi Erkki ja vei Kaarinan salin poikki maaherran tyttärien luo.
— Pikkuserkkuni Irja ja Inkeri ja vanha taistelutoverini Heinosten täysihoitolasta, esitteli Erkki.
— Kyllähän me olemme toisemme kerran tavanneet, ehätti Irja selittämään, ettekö muista, normaalilyseolaisten juhlakonventissa?
— Kyllä, vastasi Kaarina iloisesti. — Kokonainen sarja hupaisia muistoja valtasi hänen mielensä.
— Kuinka tiesitte minun olevan täällä? kysyi hän Maunolta, joka tällä välin oli lähestynyt heitä ja lujasti puristi tytön kättä.
— Erkki on kirjeenvaihdossa Hannan kanssa ja sai häneltä tietää, että sinä olet näillä mailla. Koska täti Valmari on äitimme serkku ja usein on meitä pyytänyt luoksensa, päätimme iskeä kaksi kärpästä samalla haavaa, käydä tervehtimässä sukulaisiamme ja torua sinua tyhmästä päähänpistostasi. Kuinka voit olla noin ajattelematon, Kaarina, ja antautua moiseen seikkailuun? Hanna oli hirveän pahoillaan. Hän olisi mielellään kutsunut sinut koko kesäksi luokseen, jos olisit sanallakaan maininnut aikomuksestasi.
Kaarina hymyili. Tuntui niin kotoiselta kuulla Maunon toruskelevan.