— Sitäkö sinä itket? kysyi hän. Sitä, mitä täti silloin sanoi. Älä huoli surra. Täti pelkää aina var — — Hän nielasi loukkaavan sanan.
Olli pyyhki häpeissään silmiään.
— En minä sitä itkenyt. Oli vain muutoin niin ikävä ja paha mieli.
— Kyllä kai sinulla oli hyvin paha mieli, kun itkit, sanoi Hillevi totisesti ja verkkaan. — En ole vielä koskaan nähnyt noin ison pojan itkevän. Onko joku tehnyt sinulle pahaa?
Olli ei vastannut. Hänet valtasi kova halu kertoa Hilleville kaikki. Säälisikö tyttö häntä? Vai kääntyisikö pois kauhistuen. Tietysti.
— Minullakin on usein ikävä, jatkoi Hillevi. — Toivoisin, että minulla olisi isä ja äiti ja sisaria niinkuin muillakin. Sitäkö sinäkin ikävöit, sanoi hän vilkastuen, luullen vihdoinkin arvanneensa syyn pojan suruun.
Olli nyökkäsi. Tottahan se oli. Hän ikävöi isää, äitiä, sisarta.
Hillevi istui halkoläjälle Ollin viereen.
— Minä olin pieni, aivan pieni, kun isä ensin kuoli ja sitten äiti, kertoi Hillevi. Ja siitä asti olen elänyt tädin luona, täällä rihkamakaupassa. Joskus rupean ajattelemaan, minkälaista olisi asua korkeassa, valoisassa talossa, johon päivä paistaa sisään akkunoista, ja jonka ympärillä suuret tuuheat puut suhisevat. Silloin suljen silmäni ja kuvittelen olevani Rauhalassa.
Hillevi hämmentyi. Rauhalan nimi oli pujahtanut hänen huultensa yli aivan epähuomiossa.