— Mikä se Rauhala on? kysyi Olli osaaottavasti.
Hillevissä taisteli ujous halun kanssa saada kerrankin uskoa jollekin rakas salaisuus.
— Rauhala — — hän empi hetkisen. — Rauhala, katsos, on sellainen paikka, jossa on aina kesä, jossa päivä paistaa ja ihmiset ovat onnelliset.
— Missä se semmoinen paikka on? kysyi Olli ihmetellen.
Hillevi nauroi hämillään. — Se on kaukana, kaukana täältä. Tai oikeastaan sitä ei ollenkaan ole, minä vain kuvittelen niin.
Olli katseli häntä säälien. Pikku raukka! Hän oli aina hengittänyt vain laitakaupungin pilaantunutta, raskasta ilmaa, oli nähnyt vain harmaita kivimuureja ja likaista takapihaa, kummako siis, jos hän loi itselleen Rauhalan? Kuinka usein olikaan Olli toivonut kaupungin ahtaudesta pääsevänsä hengittämään Koivumäen raikasta ilmaa, näkemään sen maalaista kauneutta.
— Niin, ajatteli hän ääneen, siellä on ihanaa! Hämärät lehmuskäytävät johtavat pihalle, suuret, vanhat puut levittävät tuuheita oksiaan ikään kuin tervehtiäkseen sinua. Keskellä pihamaata on pylvään nenässä kiiltävä metallipallo. Siihen taittuvat auringonsäteet niin hauskasti. Ja ylt'ympärillä loistaa kauniita kukkia. Niitä on niin paljon, erivärisiä: keltaiset ja punaiset georgiinit, pienet siniset lehto-orvokit, tuoksuvat reseedat, komeat leukoijat.
— Voi niin, sellainen juuri on Rauhala! huudahti Hillevi ihastuneena. — Kerro lisää.
Olli katsahti häneen hymyillen. Helpotti mieltä, kun sai puhua Koivumäestä, vaikkei Hillevi arvannutkaan, että se oli hänen kotinsa.
— Pihalta johtaa kapea käytävä leikkituvalle. Se on punainen ja siinä on värilliset ikkunat. Kun siitä katselee ulos, näyttää maailma siniseltä, punaiselta tai viheriäiseltä, aina sitä mukaa, mistä ruudusta tirkistää.