— Minä en usko, että Jumala tahtoo Hilleville mitään pahaa, sanoi hän päättävästi. — Hillevi on niin hyvä ja kaikki rakastavat häntä, miksi ei Jumalakin rakastaisi häntä.
Heleenaan näytti tämä päätelmä tepsivän. Hän pyyhki kyynelet silmistään ja sanoi:
— Sitähän minäkin. Mutta jos Hillevi kuolee, en minä koskaan enää voi olla iloinen.
Olli tunsi mielessään samoin, mutta hän ei sitä kehdannut tunnustaa, ei edes itselleenkään.
Hillevi parani, vaikka hitaasti. Hän yski yhä lyhyttä kuivaa yskää ja pysyi heikkona ja laihana. Talvi oli sinä vuonna harvinaisen ankara, ja neiti Anderssonin huoneissa oli hirveän kylmä. Puodin lattia oli vetoinen ja seinistä tuntui huokuvan pakkasen viimaista henkeä. Kyttyräselkäinen neiti istui paksuun villanuttuun ja päällyskenkiin puettuna ja odotti ostajia, joita yhä harvemmin kävi kaupassa. Rouva Laaksonen oli laajentanut varastojaan, hänellä oli paljon ostajia. Iloinen, pyylevä rouva tiesi huvittaa yleisöä hauskoilla sukkeluuksilla ja päivän juoruilla — siihen ei hänen kilpailijasisarensa kyennyt. Yhä pienemmäksi hupeni päiväkassa, kun neiti Andersson sen illoin laski, yhä huolestuneemmiksi kävivät hänen kasvonsa. Mutta hän ei valittanut kenellekään, kävi vain raskasmielisemmäksi ja vaiteliaammaksi.
Keväällä, maaliskuussa, oli Hillevi niin heikko, että hän tuskin jaksoi kävellä ulkona. Hänen muutoinkin niin kalpeat kasvonsa olivat nyt miltei vihertävät. Suurin, ikävöivin silmin hän tuijotti ulos ikkunasta kadulle, jossa pienet purot ilmoittivat kevään tulleen. — Hän näkee nälkää, pelkään minä, sanoi suutari Jokela eräänä päivänä päätään pudistaen, kun neiti Andersson oli käynyt kaupassa laihana ja kalpeana hänkin. Ja hänen pieni sisarentyttärensä kuihtuu ravinnon puutteen tähden.
Olli kuuli sanat ja tunsi kurkkuaan kuristavan. Hillevikö kuolisi ravinnonpuutteesta? Ja hän ei voinut auttaa, pienen palkkansa hän oli käyttänyt tyystin vaatevarastonsa korjaamiseen. Mutta hän tiesi myös toisen syyn tytön asteittaiseen heikkenemiseen. Hillevi kaipasi valoa ja päivänpaistetta. Hän surkastui kuin kasvi auringon puutteessa. Hänen asuntoansa ei kevätpäiväkään päässyt valaisemaan, ikkunat olivat pohjoista kohti ja korkea kivitalo kadun toisella puolen esti päivänvalon pääsemästä sisään. Pihalta kohosi lumen sulaessa epäterveellistä usvaa ja kosteutta, joka painoi heikkoa rintaa ja salpasi hengen.
Olli huomasi hänen hiljakseen kuihtuvan ja tunsi sydämensä kouristuvan nähdessään hänen laihat, läpikuultavat kasvonsa ja suuret kuumeiset silmänsä. Hän uskalsi siitä huomauttaa neiti Anderssonille, mutta kyttyräselkäinen täti katseli häneen paheksuvasti. Olli oli hänen mielestään liian tunkeileva.
— Hillevi on vielä heikko tautinsa jälkeen, sanoi hän, eikä sitä paitsi koskaan ole ollut vankka terveydeltään. Kyllä hän taas vaurastuu, kun kesä tulee.
Olli oli näihin aikoihin usein Hillevin luona. Neiti Andersson oli vähitellen voittanut vastenmielisyytensä Jokelan oppipoikaa kohtaan huomatessaan, ettei hän näpistellyt eikä kiroillut, kuten hän luuli kaikkien poikalapsien tekevän. Kun hän oli liikeasioilla tai kirkossa, salli hän Ollin tulla kotiinsa, Hilleviä ei voinut jättää yksin vielä. Ja Olli tuli mielellään, milloin vain mestarin työltä pääsi. Saattoi käydä niinkin, että neiti Andersson, kun hänen täytyi keskipäivällä lähteä ulos, pistäytyi mestarilta pyytämässä, että Olli saisi pitää myymälää silmällä sillä aikaa. Joskus täti myös toi Hillevin Jokelan luo. Tyttö istui silloin aina suutarin ainoassa mukavassa tuolissa, katseli mestarin ja Ollin työtä ja kuunteli Jokelan juttuja entisiltä ajoilta. Soila, joka silloin tällöin näki tytön, oli antanut hänelle nimen: Lumikukka.