Ovelle koputettiin. Hotellin palvelija astui sisään.
— Alhaalla on muuan mies, joka pyytää päästä patruunan puheille.
— Kuka hän on?
— Hän ei sanonut nimeään. Ilmoitti tulevansa Ruotsista.
— Lähettäkää hänet tänne luokseni. — Simolin, sanoi hän puoliääneen, kun palvelija oli poistunut.
Hetkistä myöhemmin astui suutari Jannen seurassa huoneeseen. Hän oli jos mahdollista vielä entistä ränsistyneemmän näköinen. Pienet tihrusilmät olivat yhä samenneet, nenä oli sinipunainen ja leuan sänki huonosti ajettu. Janne oli hiukan siistimpi, hän katseli suurella uteliaisuudella ja kunnioituksella ympärilleen komeassa huoneessa.
Kaarle herra tarkasti otsa rypyssä renttumaista apulaistaan.
— Hävetkää Simolin, sanoi hän äkäisesti, kuinka kehtaatte ilmestyä eteeni noin viheliäisenä? Ettekö ymmärrä saattavanne minut siten pahaan valoon?
Simolin painoi nöyrästi päänsä kallelleen.
— Ah, armollinen patruuna, minä olen rehellinen mies ja minulla on neljä lasta. Miten luulette rehellisen ihmisen tulevan toimeen näinä onnettomina aikoina? Kiittää onneaan, kun saa leipää itselleen ja perheelleen. Vaatteista ei puhettakaan.