Simolin tervehti häntä kumartaen syvään.
— Herra mestari, raskas velvollisuus on ajanut minut luoksenne. Sydämeni vuotaa verta, mutta kunnon kansalaisena olen aina totellut lakia, ja sen vuoksi täytyy minun nytkin haikein mielin täyttää tehtäväni.
Jokela seisoi kysymysmerkkinä, poliisi ja yleisö tarkastivat kunnioituksella lainkuuliaista kansalaista. Simolin avasi oven ja huusi kadulle:
— Janne, tule sisään, poika parkani.
Janne astui sisään, siistinä ja säveänä, suuri mytty kainalossa. Simolin otti mytyn, laski sen Jokelan eteen ja lausui murheellisella äänenpainolla:
— Herra mestari, ovatko nämä teidän? Jokela tarkasti kenkiä, jotka vierähtivät mytystä lattialle.
— Kyllä ne ovat minun, sanoi hän hämmästyneenä. Mistä herra on ne saanut, ja kuka ne on varastanut?
Simolin huokasi raskaasti, hänen katseensa etsi huoneessa seisoskelevien joukosta ja pysähtyi viimein Olliin.
— Kurja lapsi, sanoi hän ojentaen sormensa poikaan. Näinkö pitkälle olet siis tosiaan eksynyt? Aina meillä on ollut sinusta surua ja huolta, mutta emme koskaan olisi uskoneet sinun rupeavan varkaaksi.
Hämmästyksen kohina kävi yli huoneen. Jokela kääntyi nopeasti Olliin.