— Minä en viitsi valehdella, vastasi Olli rauhallisesti.
— Vai niin, pisteli toinen ivallisesti. — Sinä olet sitten niitä pyhiä. Mutta kuinka se mallaa, sinähän olet täällä varkaudesta, kuulin.
— Minä en ole varastanut, supatti Olli kiivaasti.
Toinen nauroi hiljaa: — Soo, mitä varten sinä täällä olet? Hyvien töittesikö tähden!
Olli oli ääneti. Hän ei tahtonut jatkaa keskustelua. Minkähän rangaistuksen ne hänelle panevat huomenna? Pistävätkö karsseriin? Pistäkööt! Hänelle on kaikki yhdentekevää. Tukalaa siellä oli, kuin vankikomerossa ikään, vettä ja leipää vain ravintona. Ja yksinäisyys oli hirveä. Hän oli kerran istunut siellä, kun kiivaudessaan oli uhmaillut johtajaa ja uhannut karata laitoksesta.
Taajat kuorsaukset ilmoittivat useimpien poikien jo nukahtaneen. Ollin ajatukset harhailivat levottomina menneissä, viipyivät hetkisen jossakin erikoisessa tapahtumassa ja palautuivat taas kovaan todellisuuteen Tännekö hän nyt sai jäädä, kunnes oli 18 vuotta täyttänyt? Niin määräsi laki, oli Mäkinen kertonut. Häntä puistatti. Neljä vuotta hänen täytyi vielä viettää näiden kolkkojen muurien sisällä, neljä vuotta kuulla rivojen toverien sanasutkauksia ja pistosanoja. Hän peitti kasvot käsiinsä ja voihki hiljaa.
— Oliko koko maailmassa ketään niin yksinäistä ja onnetonta kuin hän! Ja mitä kannatti olla rehellinen ja pyrkiä hyvään? Kaikki häntä pitivät varkaana.
— Minä uskon sinua, Olli!
Yön hiljaisuudessa soivat Hillevin sanat hänelle lempeinä.
Hillevin tähden täytyi koettaa pysyä kunnon poikana täälläkin.