Seuraavana aamuna Olli sai kutsun saapua johtajan virkahuoneeseen. Hiukan kalpeana hän toisten poikien sukkeluuksien ja neuvojen saattamana totteli sanaa. Johtaja, tuo pitkäpartainen, synkkä mies, jota Olli pelkäsi ja milt'ei vihasi, oli lähtenyt matkoille. Hänen sijastaan istui apuopettaja, nuori, vaaleaverinen mies johtajan pöydän ääressä.
Olli tervehti kumartaen ja jäi ovensuuhun seisomaan.
— Kuulin katsastajalta, että Koivu taaskin on rikkonut määräyksiä vastaan, sanoi opettaja vakavasti. Onko niin?
— On, vastasi Olli lyhyesti.
— Miksi Koivu on tottelematon? Eikö olisi parempi seurata määräyksiä, niin pääsisi rangaistuksista?
— On niin ikävä maata vallan hiljaa.
Opettajan suupielissä värähteli. Poika on vallan oikeassa, mietti hän, vaikeata on todellakin tuonlaisen vilkkaan vekaran pitää suunsa kiinni. Häntä miellytti Ollin avonainen, rehellinen olemus.
— Kuulepas, Koivu, kysyi hän lempeästi, — mistä se johtui, että sinä varastit? Olitko rahan tarpeessa?
Olli suoristihe ylpeäksi ryhtinsä.
— Minä en ole varastanut, sanoi hän pikaisesti.