Opettaja nojasi miettivänä päätään käteensä ja jäi tuijottamaan poikaan. Omituinen ilmiö oli Koivu! Itsepintaisesti hän kielsi syyllisyytensä, ei kuri, ei lempeä kohtelu saanut häntä tunnustamaan. Johtaja piti häntä paatuneena veijarina, mutta opettaja oli toista mieltä. Mitä jos poika todella oli syytön! Harvoin näki niin rehellisiä silmiä. Ja muutenkin oli hänen käytöksensä hienostuneempaa ja luotettavampaa kuin laitoksen muitten poikien.
— Elääkö Koivun äiti vielä? kysyi hän äkkiä.
Olli karahti punaiseksi.
— Elää, sopersi hän — tai ainakin luulen niin.
— Entä isä?
— Elää hänkin, — vastaus oli hiljainen, värähtelevä.
— Varmaan Koivun äiti nyt suree. Etkö luule?
Kyynelet kohosivat Ollin silmiin. Opettaja tarkkasi häntä. Pojan oli tuonut kasvatuslaitokseen hänen setänsä, ja samalla kertonut hänen olevan hyvin pahantapaisen. Mutta miten se saattoi olla mahdollista? Hän ei siltä näyttänyt. Vai osasiko niin hyvin teeskennellä?
— Koivu menee nyt, sanoi hän hetkisen kuluttua. Ja rukoilee Jumalaa pehmentämään kovan mielen.
Vasta pojan lähdettyä hän muisti, ettei ollut määrännyt hänelle mitään rangaistusta. Hän avasi akkunan ja aikoi huutaa hänet takaisin. Tuolla hän juosta keppasi nähtävästi iloisena siitä, että näin vähällä oli päässyt. Opettaja hymyili. — Menköön, iloitkoon, päivä paistoi niin heleästi.