— Hyvä on, lähde marssimaan.
— Mutta kuinka sinä pääset?
— Kyllä minä itteni pärjään. Ala talsia vaan ja sassiin. Joku tulee.
Käytävässä kuului todellakin askeleita. Pelle harppasi miltei kuulumattomin askelin ylös portaita, mutta Olli astui ulos ovesta ja lähti kulkemaan portille. Laitoksen piha ei ollut erityisen suuri, mutta Ollista tuntui kuin olisi se ollut itse Saharan erämaa, niin toivottomalta tuntui hänestä päästä kenenkään huomaamatta hiekoitetun aukeaman yli. Kauheata, tuolla tuli katsastaja Virtanen, johtajan oikea käsi, tarkka ja ankara mies, suoraan häntä kohti.
— Nyt on kaikki mennyttä, mutisi hän itsekseen. Hädissään hän pani kätensä ristiin ja rukoili: "Hyvä Jumala, auta minua! Sinähän tiedät, että olen täällä syyttömästi."
— Virtanen! kuului samassa iloinen ääni keittiön puolelta, ja avoimesta ikkunasta pistihe keittäjättären keltatukkainen pää. Tulkaa maistamaan uutta kaljaani.
Virtanen loi tutkivan katseen Olliin, mutta oli siksi kaukana, ettei erottanut hänen kasvojenpiirteitään. Olli sai panna kaiken hillitsemiskykynsä liikkeelle, ettei rupeaisi juoksemaan. Olisi ollut hullua kiirehtää vauhtiaan. Vielä kymmenkunta askelta, vielä pari — nyt hän oli portilla ja asteli maantietä näennäisen tyynesti. Kun hän saapui Pellen määräämälle paikalle, poikkesi hän metsään ja piiloutui korkean kiven taa odottamaan ystäväänsä.
Noin kymmenen minuutin kuluttua asteli toinen meripoika rauhallisin, hitain askelin pihan poikki.
— No, siinäkös se poika vielä kulkee, sanoi Virtanen katsahtaessaan ulos keittiön ikkunasta. Mikä ihminen se oikein mahtaa olla?
— Taisi käydä johtajaa tapaamassa, mutta johtaja ei olekaan kotona, tiesi keittäjä kertoa.