— Rauhoitu, Olli, sanoi Pelle, sinä pilaat koko jutun. Ja kun he samalla sivuuttivat erään katsastajan huomautti hän levollisesti: — Tämä näkyy olevan iso laitos. Meillä Ruotsissa on sentään isompiakin.
Kun ei katsastaja enää voinut kuulla heidän puhettaan, kysyi Olli matalalla äänellä:
— Voi Pelle, kuinka sinä uskalsit? Mitä sinä sanot johtajalle. Hän on niin tarkkanäköinen mies.
Pelle naurahti lyhyeen. — En kai minä olisi pyytänyt päästä hänen puheilleen, ellen olisi nähnyt hänen lähtevän pois. Odotin sinua portin luona kauan aikaa, mutta kun huomasin, ettei sinua kuulukaan, ja näin johtajan lähtevän, päätin käyttää tätä keinoa.
He olivat saapuneet pimeähköön porstuaan, josta portaat johtivat johtajan asuntoon. — Seis, Olli, kuiskasi Pelle, ja ennenkuin Olli oli ennättänyt arvata hänen aikeensa, heitti hän merimiespuseronsa yltään. — Sinä riisut omat vaatteesi ja otat minun rehellisen merimiesmunteerinkini yllesi.
— Entä sinä?
— Etkö näe, että minulla on toiset vaatteet alla. Kiireesti.
Parissa silmänräpäyksessä oli Olli vaihtanut vaatteet, ja nyt seisoi käytävässä kaksi meripoikaa yhden asemesta. Toisen lakinkin oli Pelle varannut puseronsa alle piiloon. Olli kääri vanhat vaatteensa nopeasti mytyksi ja kätki sen komeroon.
— Nyt sinä marssit kauniisti ja rauhallisesti pihan yli ja menet ihan pääportista ulos. Tapaamme toisemme metsässä. Tiedätkö sen paikan, missä on kaksi mäntyä kaatunut miltei vastatusten asemalle johtavan tien oikealla puolella. Sen olen merkinnyt meille yhtymäpaikaksi. Siinä on korkea litteä kivi tien laidalla. Piiloudu sen taakse.
— Kyllä minä tiedän, vastasi Olli. Olemme kulkeneet siitä ohi joskus.