Pelle käännähti kuullessaan hänen sanansa ja näki hevosen.
— Kuulkaa patruuna, sanoi hän puhuen nopeasti.
— Toverini tässä, hän veti Ollin patruunan eteen, on kovassa pulassa. Katsokaa häntä tarkemmin. Te tunnette hänet.
— Isä, kuiskasi Olli tuskin kuuluvasti.
Patruuna kohotti käden silmilleen. — Mahdotonta, sopersi hän, mahdotonta!
Vieno parkaisu sai heidät kaikki kääntymään. Ovella seisoi Ollin äiti aamupuvussa, kalpeana, silmät suurina ja loistavina. Sanaakaan sanomatta hän kepein askelin astui Ollin luo, painoi pojan pään rintaansa vasten ja kuiskasi vapisevin huulin:
— Poikani, oma poikani. Minä tiesin sen, tiesin ettet ollut kuollut.
Ja hän vaipui tajutonna miehensä syliin, yhä vielä painaen Ollin päätä rintaansa.
— Äiti, äiti, kuiskasi Olli.
Samassa kuului ulkoa puhetta ja raskaita askelia. Ovi avautui, katsastaja astui sisään.