— Olemme perillä, sanoi Kaarle Ollille.
Olli katseli hämmästyneenä häneen.
— Mitä me täällä teemme? kysyi hän. —Tällaisessa hökkelissä?
Serkku rypisti kulmiaan. — Minulla on asioita, sanoi hän lyhyesti.
Hän kääntyi lasten puoleen kysyen suutarimestari Simolinin asuntoa. Laiha poika, jonka tukka riippui otsalla ja iho oli täynnä pisamia, astui esiin toisten joukosta.
— Kyllä minä vien herran ja mamsellin sinne, jos saan kymmenen äyriä, sanoi hän.
Olli kääntyi tulipunaisena pojan puoleen.
— Minä en ole mikään mamselli, sanoi hän kiivaasti, minä olen poika.
Koko lapsiliuta räjähti äänekkääseen nauruun. Kaarle viittasi käskevästi pisamaista poikaa, joka salaa hänen selkänsä takana irvisteli Ollille, mutta nuolen nopeudella muutti naamansa hurskaan näköiseksi, kun vieras herra häneen katsahti.
— Kyllä se osaa viisata herralle tien, huusivat toiset pojat heidän jälkeensä, se on Simolinin Janne.