Likaisen, pahalta haisevan pihan poikki kuljettiin perällä olevaan rähjäiseen taloon ja pimeitä portaita myöten alas kellarikerrokseen.
Janne vetäisi oven auki ja huusi.
— Mamma, täällä on vieraita!
Huone oli puolihämärä, mutta siitä huolimatta pisti heti silmään siinä vallitseva huono järjestys ja likaisuus. Pöydän ääressä istui lihava nainen särpien kahvia korvattomasta kupista. Vieraat nähtyään hän nopeasti laski kupin pöydälle ja löi kätensä yhteen tarkattuaan heitä hetkisen.
— Oi herra jeemene! huusi hän kimeällä äänellä nöyrästi niiaten, sehän on itse Harmaalan nuori herra.
— Onko Simolin kotona? kysyi Kaarle.
— On, on kyllä. Hän on tässä viereisessä huoneessa, verstaassaan. Simolin, Simolin, tule joutuin tänne, täällä on herrasvieraita. Pois tuolilta, kakarat, että armollinen herra saa istua. — Hän pyyhkäisi esiliinallaan tuolia töytäisten lapsia, jotka sormi suussa töllistelivät vieraisiin.
Simolin astui sisään nahkaesiliina edessään pyyhkien käsiään housuihin. Hän oli pieni laiha mies, jonka punainen nenä ja luihut tihrusilmät heti ensi näkemällä herättivät Ollissa vastenmielisyyttä. Hän kumarteli ja pokkuroi ja oli nöyrä kuin Koivumäen vanha Vahti.
— Enpä olisi koskaan uskonut, että Harmaalan armollinen herra itse astuu kurjan ja matalan kattoni alle.
— Minulla olisi Simolinille hiukan asiaa, keskeytti Kaarle suutarimestarin liehittelevän sanatulvan.