— Jaaha, jaaha. Menkää ulos sitten lapset ja sinäkin, Fiina. Ai, Kaarle herralla on mukanaan seuraa, niin sievä neiti. Istukaa, pikku fröökynä.
— En minä ole mikään fröökynä, kivahti Olli luoden vihaisen katseen oven suussa tirskuvaan Janneen.
— Rauhoitu Olli, minä kyllä selitän asian Simolinille. Mene tuonne toiseen huoneeseen matamin kanssa, käski Kaarle serkku tuimalla äänellä.
Olli totteli. Kummallista, kuinka ankaraksi Kaarle serkku oli käynyt. Harmaalassa hän oli ollut pelkkää ystävällisyyttä.
Suutarimestari Simolin ja hänen vaimonsa olivat suomalaisia. Simolin oli ollut Harmaalassa piharenkinä, ja Fiina oli ollut kartanossa keittäjänä toistakymmentä vuotta. He olivat menneet naimisiin, ja koska Simolin osasi suutarin työtäkin, rupesi hän oikein ammattisuutariksi. Mutta kun häntä alettiin paikkakunnalla epäillä joistakin pahanlaatuisista kolttosista, katsoi hän parhaaksi siirtyä Itämeren toiselle puolelle perheineen. Maleena neiti, jonka erityisessä suosiossa mielinkielinen suutari ja hänen suulas vaimonsa aina olivat olleet, auttoi heitä parhaansa mukaan. Silloin tällöin lähetti Fiina nöyriä kerjuukirjeitä vanhalle neidille. Simolinit olivat näet alituisessa rahapulassa.
Jäätyään kahden kesken Simolinin kanssa, sanoi Kaarle:
— Olette taas rahan puutteessa, Simolin, päättäen kirjeestä, jonka vaimonne lähetti tädilleni.
Simolinin punertavalle naamalle levisi murheellinen ilme.
— Ah niin, armollinen nuori herra, me olimme kovin uskaliaita, mutta Fiina, joka tuntee armollisen neidin lempeän — —
Kaarle keskeytti hänen puheensa.