— Vaikka en pidä siitä, että vaivaatte neitiä alituisilla rahahuolillanne, tahdon tällä kertaa kuitenkin auttaa teitä. Mutta minä tarvitsen myös teidän apuanne, tietysti korvausta vastaan, lisäsi hän ylpeästi, kun liehakoiva suutari riensi ilmaisemaan kiitollisuuttaan ja alamaisuuttaan.
— Me teemme, Fiina ja minä kaikki, mitä armollinen herra ja rakas armollinen vanha neiti suinkin haluavat meiltä.
— Hyvä. Minä olen tuonut mukanani pojan, hänet, joka on tuossa viereisessä huoneessa.
— Jassoo, vai pojan, minä luulin häntä fröökynäksi, sanoi Simolin ällistyneenä.
— Hän on poika, teidän vaimonne sisarenpoika, ymmärrättekö? sanoi Kaarle katsellen kiinteästi tyhmistynyttä suutaria, joka seisoi silmät pystyssä kuin ilmetty kummastus.
— Anteeksi, armollinen herra, mutta meidän Fiinalla ei ollut sisarta, kolme veljeä vain, nekin aika lurjuksia.
— Olkoon, hän on sitten vaimonne veljenpoika. Hänen isänsä ja äitinsä ovat kuolleet, ja te olette ottanut orporaukan kasvatiksenne. Itse saatte määrätä hänen nimensä. Hän väittää olevansa minun serkkuni, Koivumäen kartanon poika, mutta siinä hän erehtyy.
Suutarin tyhmistyneille kasvoille alkoi levitä viekas hymy.
— Anteeksi, armollinen herra, etten heti käsittänyt. Vai väittää junkkari olevansa Koivumäen patruunan lapsi? Niin, niin, hänellähän pitäisi olla sen ikäinen poika. Mutta entäs sitten, jos poika pysyy väitteessään ja kertoo valeitaan muille?
— Silloin te uhkaatte ilmiantavanne hänet poliisille murhasta. Hän on tappanut Koivumäen voudin pojan.