— Herra jesses! Mutta eihän se voi olla totta!
Kaarle herra kohotti kärsimättömästi hartioitaan.
— Teidän järkenne on huomattavasti sumentunut, Simolin, sanoi hän. Hetkisen mietittyään hän lisäsi:
— Minulle ja tädilleni on tärkeätä, jopa välttämätöntä, että tämä poika ei esiinny Koivumäen perillisenä. Hänen olemassaolostaan ei kukaan saa tietää, ymmärrättekö, ei kukaan. Hän on kuollut, kadonnut omaistensa tiedosta. Teidän asianne on pitää huolta siitä, että hän pysyy salassa, minä huolehdin siitä, ettei hän itse, ei ainakaan lähivuosina ilmaise itseään.
— Kyllä herra saa luottaa minuun, olkaa vain rauhallinen. Simolin ei ole eilisen teiren poikia, mitä oveluuteen tulee.
Hän hihitti hiljaa hykertäen käsiään.
— Minä maksan tietysti hänen ylläpidostaan teille, jatkoi Kaarle herra. Hän laski sadankruunun setelin pöydälle. Tuossa on aluksi.
Suutari tarttui ahnain sormin rahaan.
— Entä jos hän kuolee! Tämä kaupunginosa on tautinen ja poika näyttää hennolta, sanoi hän luoden vaanivan silmäyksen vieraaseensa.
Harmaalan isäntä vältti hänen katsettaan.