Olli mykistyi. Totta — hänen omat vaatteensa olivat jääneet Harmaalaan.
— Se on nyt paras, kun Olli vain siivosti mukautuu kohtaloonsa, sanoi Simolinska. Hänen kävi sääliksi poikaa, joka kuitenkin oli herrassukua. Fiinalla oli aina ollut suuri kunnioitus herrassäätyä kohtaan. Ja Harmaalassa palvellessaan hän oli tuntenut Ollin vanhemmat. — Ostetaan sitten uudet vaatteet, kun Kaarle herra lähettää rahaa. Ja takkihan on vallan uusi. Ostin sen vasta eilen juutalaiselta.
Olli tuumi hetken aikaa, ennenkuin hän vastenmielisesti tarttui vaatekertaan ja hitaasti alkoi pukeutua. Mieli apeana hän seurasi Simolinskaa keittiöön; ruoka, jota hänelle siellä tarjottiin, ei maistunut. Janne ja Kalle töllistelivät häntä suu irvessä. Kalle ujosteli vielä jonkin verran uutta poikaa, mutta Janne alkoi pian härnätä häntä.
— Siivolla pojat, ärjäisi Simolin, joka istui särpimässä olutta. — Anna sen pojan olla rauhassa, mitä sinä serkkuasi kiusaat.
— Onko hän mun serkkuni? kysyi Janne silmät renkaina.
— On, usko, kun minä sanon, äitisi veljenpoika.
— En minä ole Simolinskan veljenpoika, sanoi Olli kiivaasti. Minun isäni on Koivumäen patruuna.
— Soo, vai sillä lailla, nauroi Simolin. Kyllä sinä osaat lasketella. Koivumäen patruuna ei ole sinulle enemmän sukua kuin Jannellekaan.
Olli katseli häntä mykistyneenä. Laskiko suutari leikkiä?
— Se on nyt sillälailla, että parasta on, kun heität kaikki metkuilemiset ja turhat jutut. Fiina on sinun tätisi ja sillä hyvä.