— Mistä hän suuttui? kysyi sisäkkö.
— He olivat voudin Pentin kanssa heittämässä keilaa keilaradalla ja riitaantuivat kuten tavallisesti. Pentti on itsepintainen hänkin, ja Olli kiusaa häntä lakkaamatta. Mistä lienee heille syntynyt tappelu, mutta Olli sysäsi Penttiä niin pahasti, että tämä putosi keilahuoneen aituukselta alas ja jäi nurmelle pitkälleen. Martti tuli siihen ja nosti pojan ylös, hän oli valkea kuin palttina ja voihki vain hiljaa. Juuri kun Martti oli kantamassa Penttiä kotiin, tuli patruuna käytävällä vastaan. Hän tietenkin kysyi, mikä oli hätänä, ja kuullessaan asian hän lennätti aika korvapuustin Ollille. Minut hän määräsi viemään pojan sisään kotiarestiin, kunnes hän itse ennättää tulla takaisin tehtaalta, jonne oli menossa. Pojan piti siihen asti istua patruunan huoneessa. Mutta kun patruuna oli hävinnyt näkymättömiin, kiskaisi Olli itsensä irti minun kädestäni ja alkoi juosta ulkoportille. Kai minun täytyy mennä häntä hakemaan.
— Loruja, sanoi sisäkkö. Antaa pojan mennä.
— Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, murahti Martti. Tarvitsisi se poika aika selkäsaunan. Pentti jäi vuoteeseen, kyllä hän sellaisen paukun sai.
— Mutta rouva toruu, kun poika on poissa. Ja patruunakin määräsi hänet arestiin. Mene sinä, Martti, hänen jälkeensä ja tuo poika kotiin.
— Sama se, sanoi Martti ja alkoi hitaasti taapustaa portista ulos. Mutta tallirakennuksen luona hän tapasi tallirengin, joka pyysi häntä katsomaan uutta hevosta, jonka patruuna vast'ikään oli ostanut. Martti oli innokas hevosystävä, ja miten ollakaan, unohtui Olli häneltä tykkänään.
Sillä aikaa Olli juoksi eteenpäin pitkin leveätä, koivujen varjostamaa mäkitietä. Hän saapui pian isolle portille, josta erkani kolme tienhaaraa. Umpimähkään hän valitsi keskimmäisen tien ja alkoi nyt juosta hitaammin. Silloin tällöin hän kääntyi katsomaan, näkyisikö ketään tiellä häntä takaa-ajamassa. Hän oli täynnä kapinahenkeä. Isä oli määrännyt hänet istumaan alallaan päivälliseen asti, mutta Olli oli toista mieltä. Isä oli vielä lisäksi uskaltanut antaa hänelle korvapuustin, ja sitä Olli ei aikonut kärsiä. Ja mitä Penttiin tuli — kuka käski hänen itsepintaisesti kiivetä keilahuoneen aituukselle ja huutaa: "minä olen kuningas!" Olli oli käskenyt hänen tulla alas, oliko se hänen syynsä, että Pentti pudotessaan loukkasi päänsä vieressä olevaan kiveen? Olli oli vain tahtonut sysätä hänet alas aituukselta.
Pois hän aikoi kotoa, pois aina Amerikkaan asti. Lähtee intiaanien luo ja tappaa karhuja. Kyllä isä ja äiti ja Leila sitten saavat häntä itkeä ja ikävöidä. — Ollin silmiin kihosi kyyneliä, kun hän ajatteli heidän suurta suruaan ja katumustaan. Mutta hän ei tule kotia, ennen kuin hänestä on varttunut julma ja kuuluisa intiaanipäällikkö. Silloin vasta hän palaa mahtavana ja suurena. Ja silloin ei isä uskallakaan antaa häntä korville enää. — —
Hetkisen kuluttua ratsasti samaa tietä nuori mies täyttä laukkaa komean kimon selässä. Hänen kauniit, tummanpuhuvat kasvonsa punoittivat kiukusta kuten pikku Ollin äsken. Tuon tuostakin pääsi kirous hänen lujasti yhteenpuristettujen huultensa välitse, ja hänen toinen, jalokivisormuksilla koristettu kätensä kävi nyrkkiin. Hän oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, että oli vähällä ratsastaa kumoon Ollin, joka hiljennettyään vauhtiaan nyt käveli hänen edellään.
— Pois tieltä, nulikka! huusi ratsumies. Mutta luotuaan katseen säikähtyneeseen poikaan, joka töin tuskin oli pelastunut kimon jaloista hän pysähdytti hevosensa.