Olli ei vastannut, nyyhkytykset tärisyttivät hänen hentoa laihtunutta ruumistaan.
Ränni-Pelle sysäsi hattureuhkansa takaraivolle ja raapi neuvotonna paksua kiharaista tukkaansa. Äkkiä hän huomasi rutistuneen kirjeen, jota Olli yhä piteli kädessään.
— Mikäs tää on? kysyi hän osoittaen paperia.
— Minun kirjeeni, sai Olli sanotuksi nyyhkytysten kesken. — Ja minulla ei ole rahaa lähettää sitä, tässä hänen itkunsa kiihtyi.
— Eiks Simolini anna?
— En minä uskalla sitä Simolinille kertoa. Kirje on äidilleni.
Ränni-Pellen kasvoille levisi ymmärtävä hymy.
— Jassoo, sinä meinaat niinkuin kannella mursallesi suutarinväestä.
— Minä pyydän vain päästä kotiin, sanoi Olli puolustautuen.
— No en minä sitä kummastelekaan, jos sinä vähän niinkuin kantelisitkin. Onks Simolinska sun fasteris?