— Ei, sanoi Olli kiivaasti, hän ei ole sukua minulle lainkaan eikä suutarikaan, he sanovat vain niin.
— Vai täälläkö sinä nahjustelet! kuului samassa Simolinin äkäinen ääni, ja aimo korvapuusti poltti Ollin poskea. — Siitä pojasta tulee samanlainen lurjus kuin isästäkin, selitti hän kääntyen Flinkin matamiin, joka oli tullut pesutuvasta ulos.
— Onko hän mestarin sukulainen? kysyi Ränni-Pellen äiti.
— Vaimoni veljenpoika ja kuten sanoin, samanlainen lurjus kuin isäkin, joka ei edes jaksa kasvattaa lastansa, vaan lähetti sen tänne köyhien sukulaisten niskoille.
— Minä en ole teidän sukulaisenne! huusi Olli vihan vimmoissaan. Minun isäni on Koivu — —
— Suus kiinni, nulikka. Sun isäs oli lurjus ja äitisi ylpeä tyhjäntoimittaja, joka ei muuta tehnyt kuin koreili ja kasvatti pojastaan herraa, pauhasi Simolin. — Mutta kyllä minä ne temput sinusta pois kuranssaan. Mars kotiin!
Olli totteli vastustelematta. Hän oli jo oppinut pelkäämään Simolinia ja hänen nahkaremmiänsä.
Ränni-Pelle ja hänen äitinsä katselivat poistuvien jälkeen.
— Siinä on jotakin nurinpäin tuon pojan ja suutarin väen suhteissa, sanoi Flinkin matami päätään pudistaen.
— Poika rukka! Ei ole hyvä jäädä orvoksi. Ja vielä Simolinin turviin.