— Simolin, sanoi Fiina katsoen vakavasti mieheensä. — Minä en pidä koko tästä jutusta. Sinä salaat minulta jotakin. Onko siinä todella perää, että poika on tehnyt murhan ja että vanhemmat ovat hänet hylänneet? Epäilen, että tässä on jotakin konnuutta.
— Ole lörpöttelemättä, tiuskasi Simolin. Asia on niinkuin olen puhunut, ja sillä hyvä.
Simolinska pudisti päätään. Hän ei luottanut miehensä sanoihin, mutta ei myöskään mielellään olisi uskonut nuoresta Kaarle herrasta, jonka hän oli nähnyt kasvavan lapsesta, mitään pahaa. Hän päätti kuitenkin pitää miestään silmällä.
Jonkin ajan kuluttua alkoi Ollin kuume laskeutua, ja näytti siltä kuin hän hiljakseen rupeaisi paranemaan. Simolin oli pahalla tuulella, kiroili ja torui vaimoa ja lapsia. Hän oli varmasti toivonut pojan kuolevan.
Eräänä yönä heräsi Fiina siihen, että ovi hiljaa narisi. Hän havahtui ja huomasi miehensä vuoteen tyhjäksi. Kummallinen, paha aavistus valtasi hänet. Nopeasti hän nousi vuoteeltaan, heitti hameen ylleen ja hiipi viereiseen huoneeseen. Pienen lampun himmeässä valossa hän huomasi Simolinin seisovan Ollin vuoteen ääressä. Hänellä oli vesilasi kädessä, toisessa pieni valkoinen paperi, jonka sisältöä hän haisteli.
Silmänräpäyksessä oli vaimo hänen sivullaan. Hätäisesti hän kiskaisi lasin ja tyhjän paperin miehensä kädestä ja katseli kauhistunein silmin häneen.
— Jumalan tähden, Risto, mitä sinä teet? sopersi hän vavisten koko ruumiiltaan.
Simolinin kasvot vääntyivät kiukusta.
— Sinä — sinä, sai hän vaivoin änkätyksi. — Mitä teet sinä täällä?
Simolinska purskahti hiljaiseen haikeaan itkuun. Hänen polvensa vapisivat, niin ettei hän pysynyt pystyssä. Säikähtynyt Simolin, joka pelkäsi poikien heräävän — he nukkuivat kaikki kolme samassa huoneessa — pikemmin laahasi kuin veti hänet verstaaseen. Täällä istuutui Simolinska pienelle kolmijalkaiselle tuolille ja itki niin, että koko ruumis nytkähteli. Simolin seisoi kalpeana ja vihaisena, mutta samalla pelästyneenä hänen vieressään.