— Sinun täytyy, kuului Ränni-Pellen jyrkkä vastaus.
Hän itse, vaikka kantoikin myttyä selässään, kiipesi notkeasti kuin apina muurin harjalle.
— Annas kun minä autan sinua, mamseli.
Hän kurottautui muurin harjalta niin alas kuin suinkin yletti ja ojensi molemmat käsivartensa Ollille. Saatuaan kiinni hänen käsistään, vetää retuutti hän Ollia, joka itsekin ponnisti parhaansa mukaan.
— Hoh-hoh, sanoi Pelle, kun Olli vihdoin oli muurin harjalla, oletpa sinä sentään aika möhkäkala, vaikka näytät niin pieneltä.
Alas laskeutuminen kävi nopeasti, ja sitten pojat rauhallisesti, nenä pystyssä marssivat naapurin pihan läpi.
— Jos juostaan, niin luulevat meidän jotakin näpistäneen ja panevat kiinni, sanoi Pelle.
Portin luona he tapasivat talonmiehen, joka epäluuloisesti katseli rähjääntyneitä, pölyisiä poikia. Mutta Ränni-Pelle kohotti kohteliaasti lakkiaan ja kysyi:
— Onkos tässä talossa vanhoja kalosseja myydä? Meidän isä tekee niistä uusia.
— Mene matkoihisi, kujeilija. Etkö luule minun sinua tuntevan, Flinkin matamin vallaton varsa? Mitä koirankujeita sinulla taas on mielessä?