Viides luku.
MERILLE!
Heikko valojuova, joka tunkeutui kellariluukun läpi, ilmaisi väsyneelle pojalle, että aamu oli koittanut. Olli tiesi, että luukku oli vahvasti teljetty ulkoapäin, hän alkoi kuitenkin ahkerasti kolkuttaa sitä herättääkseen huomiota. Mutta kukaan ei liikkunut vielä ulkona näin aikaisin.
Olli ymmärsi, että kaikki oli nyt mennyttä. Hän kuvitteli, miten Pelle malttamattomana odotti häntä, miten hän viimein kyllästyi odottamiseen ja yksinään lähti juoksemaan ennättääkseen ajoissa laivaan. Ja sitten Delfiini nosti ankkurinsa ja Pelle lähti, hänen ainoa ystävänsä.
Hän pyyhki kyynelen silmästään ja puri hampaansa yhteen. Uhkamielinen ilme kovensi hänen lapselliset piirteensä. — Vähätpä siitä, heidän täytyy kuitenkin kerran päästää minut pois täältä. Ja silloin karkaan. En ole enää pikku poika, jota voi mielin määrin petkuttaa.
Täten hän koetti mieltään lohduttaa; pahinta oli kuitenkin, että kova nälkä alkoi häntä vaivata. Hän ei ollut edellisenä päivänä saanut mitään illallista, ja päivällinen oli ollut aikainen ja niukka.
Äkkiä hän säpsähti ja teroitti kuuloaan. Ulkopuolelta kuului kolme hiljaista vihellystä. Ollin silmiin syttyi loiste. Sehän oli Ränni-Pelle, varmasti hän — kolme vihellystä oli heidän sovittu yhtymämerkkinsä. Koko ruumis jännityksestä vavisten kolkutti hän, kolmasti luukkuun, iloinen toivo täytti hänen mielensä. Samassa vihellys taukosi. Eikö Pelle ollutkaan ymmärtänyt hänen merkkiään?
Kului Ollin mielestä iäisyys. Sitten kuului taas kolme vihellystä, johon Olli vastasi heti kolmasti kolkuttaen. Joku kopeloi luukkua, telkeä vedettiin varovaisesti syrjään. Ollin sydän hakkasi rajusti. Ränni-Pelle oli siis kuitenkin keksinyt hänet. Nyt avautui jo siksi suuri rako, että hän saattoi nähdä Pellen. Tämä nosti sormen huulilleen ja jatkoi työtään. Hän ähkyi ja puhisi, telki oli kovin raskas.
Vihdoin viimein luukku aukeni, ja siinä tuokiossa oli Ollikin ryöminyt ulos aukon kautta. Sormi yhä suullaan Pelle viittasi Ollia seuraamaan jäljessä ja alkoi kiivetä korkeata muurimaista aitaa ylös. Kellarin luukku antoi näet takapihalla olevaan kapeaan solaan, jonka korkea kiviaita erotti naapuripihasta. Tätä tietä aikoi Pelle paeta.
— En minä siitä pääse, kuiskasi Olli, muuri on liian korkea.