Janne loi ovessa kysyvän katseen isäänsä. Tämä nyökkäsi päätään tuskin huomattavasti.
— Sulje ovi lujasti poistullessasi, sanoi hän painokkaasti.
Jannen silmissä välähti. Hän otti lyhdyn ja lähti ulos. Olli seurasi häntä pimeitä portaita alas pitkään, kapeaan käytävään. Kellarin ovella sanoi Janne:
— Mene sinä sisään ottamaan halkoja. Minä valaisen tässä.
Olli teki niin, mutta äkkiä hänet valtasi outo pelko. Hän kääntyi palatakseen, mutta samassa sulkeutui ovi paukkuen.
Hän oli yksin pimeässä, kolkossa kellarissa. Ulkopuolella kuului Jannen hiljainen ivanauru.
— Mieti nyt siinä, mitä paperissa luki, sanoi hän.
— Janne, Janne, älä jätä minua tänne yksin! huusi Olli sydäntäsärkevällä äänellä. Mutta Janne ei vastannut, Olli näki hänen poistuvan lyhtyineen. Hetkisen seisoi Olli tyrmistyneenä, sitten selvisi tilanteen koko kauheus hänelle. He olivat sulkeneet hänet kellariin — kenties koko yöksi. Hänen oli mahdotonta päästä pois. Simolinin kellari oli aivan käytävän päässä takapihan puolella, jossa ei kukaan ainakaan iltaisin liikkunut. Kellarin seinät olivat vahvat, ei niiden läpi ääni päässyt tunkeutumaan. Hän koetti työntää kellarinluukkua syrjään — turhaan, se ei liikahtanut. Hän kolkutti ovea, kunnes nyrkit väsyivät, ja vaipui viimein uupuneena, nyyhkyttäen lattialle. Tieto siitä, että hänen kauniit unelmansa olivat rauenneet, musersi hänet tykkänään. Simolinit olivat kai arvanneet hänen ja Pellen tuumat ja koettivat täten estää häntä lähtemästä. Huomenaamulla aikaisin lähtee Delfiini, mutta hän ei pääse mukaan, hän on täällä teljettynä kellariin, avutonna, yksinään.
Hetkeksi lohdutti häntä ajatus, että Simolinska, joka niin usein oli häntä säälinyt, nytkin tulee vapauttamaan hänet. Mutta tunti toisensa jälkeen kului ja yhä virui hän lattialla.
Kamalaa oli kellarissa. Hän kuuli rottien loikkivan pimeässä ja kapusi niin korkealle kuin pääsi puupinolle. Yön hetket kuluivat hitaasti, silloin tällöin Olli nukahti hetkeksi painautuen kiinni halkoihin.