— Mitä paperissa luki? kysyi Simolin uudestaan.
Olli ei vastannut.
Raivostunut suutari kohotti kätensä uuteen iskuun, mutta silloin alkoi Miina täyttä suuta parkua ja Simolinska sieppasi päättävä ilme kasvoillaan hihnan miehensä kädestä.
— Nyt se jo riittää. Poikaa ei saa rääkätä kuoliaaksi.
— Se olisikin parasta, mitä saattaisi tapahtua, mutisi suutari hampaittensa välistä. Hän jätti kuitenkin kurituksensa kesken.
Olli meni yhteenpuristetuin huulin ja vedet silmissä huoneen pimeimpään soppeen. Hänen selkäänsä pakotti kauheasti. Simolin loi häneen kiukkuisen katseen, mutta antoi hänen olla rauhassa, ja katosi Jannen kanssa verstaaseen. Illemmalla sanoi suutari:
— Janne, menes noutamaan halkoja kellarista. Pitäisi saada keitetyksi vähän vernissaa.
— Menköön Kalle, sanoi Janne kiukkuisesti.
Simolin kohotti päätään.
— Ei, mene sinä, Janne, kun kerran käsken. Ja Olli menee mukaan. Mitäs siinä nurkassa laiskana kökötät. Saat valaista lyhdyllä, eihän siinä pimeässä käytävässä muutoin mitään näe.