— Muista kirjoittaa, jos sulle hätä tulee, sanoi Pelle. — Ruotsalaiseen merimieslähetykseen Hulliin voit aina panna kirjeen menemään. Niin sanoi Mattson.
Kapteeni ojensi hyvästiä heittäessään Ollille pienen rahasumman. — Olethan sentään jotakin hyötyä tehnyt matkallasi, sanoi hän.
Ja Mattson pisti niinikään setelin pojan kouraan.
— Rohkeutta, sanoi hän, ohjaa pelkäämättä vain vastatuuleenkin. Kyllä sää vielä kääntyy myötäiseksi.
Hän saattoi pojan laivaan, joka vielä samana päivänä lähti Helsinkiin, ja heitti hänet tuttavansa perämiehen huomaan.
— Hän auttaa kyllä kokkia ruokansa edestä, selitti hän, ja nukkuu missä sopessa tahansa.
Ilma oli kirkas ja kuulea, kun laiva nosti ankkurinsa ja lähti viilettämään kohti Itämerta. Olli seisoi kannella ja etsi silmillään Delfiiniä. Siinä se oli Ruotsin sinikeltainen lippu kokassa. Ja yläkannella seisoi joku heiluttaen valkeata liinaa. Se oli Ränni-Pelle, hänen ilottomien kärsimysvuosiensa uskollinen ystävä. Ollin silmät kostuivat. Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi.
Mutta sitten hän muisti olevansa matkalla Suomeen — synnyinmaahansa, ja hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä ikävästä ja odotuksesta.
Kuudes luku.