Pitkän, tuulisen kadun päässä kohoaa likaisenharmaa kivimuuri. Siinä on monta pientä huoneistoa, ja useinten ovesta tunkeutuu ummehtunut, inhoittava haju. Huomaa, että raitis ilma ei ole ahkera vieras talossa.
Kellarikerroksessa on joukko myymälöitä. Siinä on suutari Jokelan pieni, ahdas kenkäkauppa, joka viheriällä vaatteella on jaettu kahtia; verhon takana istuu suutari itse kolmijalkaisella tuolilla silmälasit nenällä ja musta patalakki päässä kenkiä paikaten. Kenkäkaupan vieressä on rihkamakauppa, jonka omistaa kyttyräselkäinen, jumalinen neiti Andersson. Hän on kivimuurin ylhäisöä, siisti ja puhdas. Talon muut asukkaat moittivat häntä ylpeäksi, väittääpä joku matami nähneensä hänet mustaan silkkipukuun puettuna kulkevan kerran rippikirkkoon. Mutta ylipäänsä ei tätä väitettä uskottu. Neiti Andersson eli kireissä väleissä rouva Laaksosen kanssa, joka omisti kenkäkaupan toisella puolen sijaitsevan ruokakaupan. Hän kohteli jonkinmoisella ylemmyydellä neiti Anderssonia, "vanhaapiikaa", ja kivitalon asukkaat olivatkin jakaantuneet kahteen puolueeseen, ruokakaupan ja rihkamakaupan. Välit pahenivat yhä senjälkeen kuin rouva Laaksonen alkoi myydä kaupassaan lankarullia, silmäneuloja ja muuta pikku rihkamaa. Se oli rihkamakaupan neidin mielestä säädytöntä kilpailua, ja hän päätti kauan mietittyään ruveta kaupitsemaan siirappia ja piparkakkuja. Hänen suureksi mielipahakseen keksi pahasuinen kilpailijatar tästä hänelle nimen "siirappimamseli", jonka kivitalon lukuisat lapset riemulla omaksuivat huutaen hänen jälkeensä, missä vain saattoivat, tämän sopimattoman haukkumanimen: Hänen sisarentyttärensä, hentorakenteinen, kalpea Hillevi, koetti lohduttaa tätiään sillä, että nimi oli oikein kaunis, mutta neiti Andersson ei siitä leppynyt. — Rouva Laaksonen on halpamielinen ihminen, selitti hän suutari Jokelalle viedessään kenkiänsä paikattaviksi, mutta Jumalan kiitos, minä olen kristitty ja voin antaa anteeksi. Ja sitäpaitsi, kuka voi vaatia mitään ihmiseltä, joka nuorena on ollut pyykinpesijä? Minun isäni oli vahtimestarina valtionlaitoksessa, ja minä kyllä olen oppinut käyttäytymään.
Suutari myhäili tarkastaessaan neidin linttaan astuttuja korkoja.
— Niin, niin, neiti hyvä, anteeksiantaminen on ihana hyve — oikean kengän korko on laitettava ihan uudestaan, taitaa olla paras panna molempiin uudet korot yhdellä tiellä. Kuusi markkaa, vähemmällä en saata sitä tehdä. Huomenna päivällisaikaan ne ovat valmiit.
— Eikö ennen? Olisin tarvinnut ne jo huomenaamulla torille mennessäni.
— Mahdotonta, hyvä neiti, minä olen tätä nykyä aivan yksin. Oppipoikani, se lurjus, on jäänyt pois minulle sanaakaan puhumatta. Vasta tänä aamuna kuulin hänen menneen muualle työhön.
— Niin, tämä nykyajan nuoriso, se on niin turmeltunutta, päivitteli neiti Andersson. Minä lähetän sitten Hillevin noutamaan ne huomenna.
Neidin lähdettyä aikoi suutari vetäytyä verhon taa, jossa oli hänen työhuoneensa, mutta huomasi samassa noin 13-vuotiaan pojan, joka seisoi ovensuussa aran näköisenä.
— Mitä tahdot? kysyi Jokela.
— Kuulin äsken, että olette oppipojan tarpeessa. Ettekö ottaisi minua työhönne?