Suutari Jokela mittasi kysyjää tuikeasti silmälasiensa takaa. Pojan olento ei ollut erityisen luottamusta herättävä. Vaatteet olivat rikkinäiset, kasvot likaiset, tukka pitkä ja harjaamaton. Toisesta kengästä oli kärki puhki.
— Oletko ennen ollut suutarinopissa?
— Olen.
— Kenen luona?
Poika empi. — Ei mestari häntä tunne. Hän on toisessa kaupungissa.
— Onko sinulla todistuksia?
— Ei.
Poika huomasi, että mestarin epäluulo oli herännyt.
— En minä ota ketään palvelukseeni ilman todistuksia tai muita suosituksia, sanoi Jokela lyhyesti.
Poika ei kuitenkaan mennyt. Tuntui mahdottomalta lähteä taas kiertämään vierasta kaupunkia. Hän oli kulkenut koko laitakaupungin — keskikaupungille hän ei risaisena yrittänytkään —, vaeltanut talosta taloon, missä vain näki suutarin kilven. Mutta kaikkialla hän sai saman vastauksen: — Ei tarvita. Jokelan kenkäkauppaan hän oli astunut vain koneellisesti jotakin tehdäkseen, mutta kuullessaan mestarin valittavan oppipoikansa lähtöä, tunsi hän toivon kipinän mielessään.