— Onhan niitä, kehui Olli, ja eilen mestari osti lisäksi kaikenlaisia kuvalehtiä oikein isot määrät.
Hän oli niin innostunut ja ylpeä kirjastosta, että nosti läjän kuvalehtiä pöydälle. — Tässä niitä on, katsopas.
Hillevi käänsi epäröiden paria lehteä, mutta unohti pian ujoutensa nähdessään hauskat kuvat. Olli kumartui tiskin yli ja alkoi selittää kuvia. Molemmat unohtivat ajan ja paikan ja syventyivät tykkänään katselemaan ja lukemaan.
— Hoo, Hillevi, mitäs luulet hienon tätisi siitä sanovan, että seisot suutarin oppipojan kanssa yhdessä kuvia katsomassa! huusi kimeä ääni. Lasten huomaamatta oli talonmiehen punaposkinen, mustatukkainen tytär astunut myymälään ja katseli nauraa virnistäen Hilleviä. Tämä säpsähti ja sulki äkkiä kirjan.
— Hyi sinua, Emma, kun säikäytit, sanoi hän moittivalla äänellä.
— Syystäkin, virnisteli Emma yhä. Menenkö ma kertomaan tädillesi?
Hillevin suu kävi mutruun.
— Mitäs annat, jos en mene? kysyi Emma.
Hillevi veti pienen sinipäisen neulan rinnastaan ja aikoi ojentaa sen Emmalle. Olli katseli molempia tyttöjä äänetönnä. Hän ei voinut itselleen selvittää, miksi hän ei olisi tahtonut, että Hillevi olisi antanut neulaansa. Olihan hän itse niin monen monta kertaa napeilla, sulilla ja muulla rojulla ostanut katupojilta lupauksen olla kertomatta jostakin kepposesta Simolinille tai hänen vaimolleen.
Juuri kun Hillevi oli laskemaisillaan neulan Emman kouraan, hän pikaisella liikkeellä vetäisi kätensä takaisin ja sanoi: