Olli paloi innosta saada ruveta kirjoja lajittelemaan ja numeroimaan. Suutarintyö ei miellyttänyt häntä nyt enempää kuin ennenkään, vaikka hän olikin onnellinen jouduttuaan niin hyvän mestarin luo, kuin Jokela oli. Hajamielisenä hän nakutteli kengänpohjiin nauloja ja ompeli saumoja. Hänen ajatuksensa olivat alkaneet viivähtää mielikuvituksen maailmassa, kirjat, joita hän oli lukenut, olivat avartaneet hänen näköpiiriään, joka Simolinin luona oli kutistunut ahtaiden rajojen sisälle. Koivumäki, hänen rikoksensa, viha Simolineja kohtaan ja katutoverien kepposet — siinä ympyrä, jota hänen ajatuksensa ennen kiersivät. Nyt oli toisin. Mestarin ja Soilan keskustelut elämästä ja ihmisistä auttoivat häntä näkemään maailmaa toisilla silmillä, hän ei enää ollut toivottoman tylsä, uusi voima alkoi hänessä elpyä.
Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin Heleena oli käynyt Hillevin luona, kilahti ovikello aamulla aikaisin, ja Hillevi astui ujosti sisään. Olli tunsi hänet, se oli sama tyttö, joka niin osaaottavasti oli katsellut häntä rouva Laaksosen ruokapuodissa.
Tyttö laski kymmenpennisen myymäläpöydälle ja sanoi:
— Saisinko lainaksi kirjan, jonka nimi on Romeo ja Julia.
— Se ei ole nyt kotona, sanoi Olli luotuaan katseen kirjahyllyille.
Tyttö näytti pettyneeltä ja aikoi kääntyä pois. Mutta silloin Olli esitti:
— Onhan täällä paljon muita kirjoja. Esimerkiksi Talismani.
— Onko se hauska? kysyi tyttö luoden suuret harmaat silmänsä totisesti Olliin.
— Hurjan hauska. Olen juuri lukenut sen. Siinä kerrotaan ristiretkistä ja eräästä kuninkaasta nimeltä Rikard Leijonamieli ja Saladin sulttaanista ja kaikenlaisesta muusta.
— Ehkä minä sitten saan sen, pyysi Hillevi. Hetkisen kuluttua hän lisäsi: — Onko täällä paljon kirjoja?