Heiluttaessaan kirvestä hiukan tottumattomasti pimeässä kellarissa Olli muisti hirveät hetket, jotka hän oli viettänyt Simolinin puukellariin teljettynä. Häntä värisytti ajatellessaan, että hän yhä vielä olisi Simolinin vallassa. Missähän oli nyt Ränni-Pelle? Varmaan hän purjehti jossakin kaukana Atlantilla. Ja Janne ja Kalle maleksivat Tukholman kaduilla kai entiseen tapaansa näpistellen ja lurjustellen. Ja Simolin räyhäsi ja kiroili kuten ennenkin toraillen vaimonsa kanssa.
Kepeät askelet saivat hänet käännähtämään. Siinä seisoi ovessa Hillevi valkoisena ja hentona, lempeä hymy huulilla. Ollista tuntui kuin olisi joku hyvä enkeli tullut johtamaan häntä pois pimeiden muistojen mailta.
— Minä tulin hakemaan vähän halkoja, sanoi Hillevi, täti on vilustunut ja tahtoo tulta pesään.
Hän asetti halkokantimen lattialle ja alkoi latoa puita siihen.
— Äläs huoli, kyllä minä ne kannan ylös, sanoi Olli. Olen jo pilkkonut kahden päivän varalle. Tulen sitten uudestaan.
— Voi kuinka vahva sinä olet, sanoi Hillevi ja katseli ihaillen, miten kevyesti Olli kantoi halkoja. Minä aina niin väsyn kantaessani puita.
— Ei sinun tarvitse niitä enää kantaa niin kauan kuin minä teillä olen halonhakkaajana, sanoi Olli nopeasti. — Minä tuon aina samalla sylyksen ylös, kun tuon kellarin avaimenkin.
— Kiitos, sanoi Hillevi ujosti ja lisäsi hetkisen kuluttua: — Sinä olet kiltimpi kuin Vilho ja Antti ja muut pojat.
Olli karaisi kurkkuaan. Tuntui oudolta, että joku sanoi häntä kiltiksi. Simolinilla häntä aina vain oli moitittu.
Neiti Andersson istui suureen huiviin käärittynä kiikkutuolissa, kun Olli toi halot sisään ja alkoi latoa niitä pesään.