Seuraavana päivänä koetti Olli jouduttaa töitään minkä kerkesi päästäkseen mitä pikemmin uuteen toimeensa. Iloisesti viheltäen hän käytteli naskalia ja pikilankaa ja odotteli illan tuloa.
— Ei siitä tuosta Ollista oikeata mestaria koskaan tule ainakaan suutarin ammatissa, sanoi Jokela herra Soilalle, mutta ahkera ja kelpo poika hän tuntuu olevan, vaikka alussa pahoin epäilin hänen luonteensa laatua.
— Minä usein ihmeekseni häntä katselen, sanoi kirjailija. — Hänessä on jotakin erikoista, jotakin, joka panee ajattelemaan, että hän on parempiakin päiviä nähnyt.
— Kyllä siitä sitten on pitkä aika, sanoi Jokela, — nälkiintynyt ja räsyinen hän oli minun luokseni tullessaan ja keppiä hän myös on saanut tuta, sen huomasi hänen arasta olennostaan. Mutta koetapas ottaa selkoa hänen vanhemmistaan ja lapsuudestaan — hän on vaiti kuin muuri. Mikä lienee syynä!
Aavistamatta olevansa keskustelun aiheena Olli sillä aikaa peseytyi, harjasi tukkansa ja pukeutui uusiin vaatteisiinsa.
— Minä menen nyt, huusi hän lähtiessään ovesta Jokelalle.
— Älähän toki parempiin vaatteisiin pukeudu, kun menet halonhakkuuseen, neuvoi mestari.
— En minä viitsisi niissä vanhoissa ryysyissäni enää ihmisille näyttäytyä, sanoi Olli hämillään ja livahti ulos ovesta.
Hillevi seisoi keittiössä astioita pesemässä, kun Olli hiljaa koputettuaan ovelle astui sisään. Tytöllä oli yllään vaalea esiliina, joka peitti miltei koko hameen, tukka oli kahdella pitkällä palmikolla, kumpaisenkin palmikon päässä oli silkkinauharuusuke. Hän oli niin puhdas ja sievä puuhatessaan siinä pienen astianpesupöydän ääressä, ja puhdas ja siisti oli keittiökin, kaikki kiilsi ja hohti. Ellei huone olisi ollut niin pimeä, olisi se tuntunut oikein kodikkaalta, mutta sellaisenaan kuin se nyt oli, pieni ikkuna likaiselle takapihalle antaen, vaikutti se kaikesta siisteydestään huolimatta kolkolta.
Hillevi ojensi kellarin avaimen Ollille.