— Rakennus ei ole kehuttavassa kunnossa, selitti Martta, mutta aikaa myöten saamme ne kyllä asuttavaksi. Onhan täällä meillä kuitenkin enemmän huoneita kuin kaupungissa.
— Martta kulta, olethan saanut vierashuoneen jo oikein somaksi. Ikkunoissa verhot, ja meidän vanhat rakkaat mahonkihuonekalumme. Kiltti, ahkera tyttöni. Täällä on oikein kodikasta.
Äiti syleili tytärtään, ja Martta katseli häntä silmissä hellä katse kuten aina hänen luodessaan ne rakastettuun äitiin.
— Mutta, Martta, — mistä tämä on tullut? Äiti oli pysähtynyt pienen vanhanaikaisen neulomapöydän eteen. Se oli ruusupuuta, hiukan kulunut, mutta silti vielä siro.
— Sen on vanha Kristiina täti lähettänyt.
— Gustaava tädin neulomapöytä. Ja Kristiina täti on lähettänyt sen minulle, sanoit?
Äidin ääni oli kiihkeä, kyynelverhoinen.
— Niin, äiti, se saapui tänä aamuna. Muuan nuori poika toi sen.
— Eikö ollut mitään kirjettä mukana?
— Ei. Poika sanoi vain, että Kristiina neiti lähetti tämän pastorin rouvalle ja paljon terveisiä.