— Tuossa on Pikkupappila, sanoi Ranssu äkkiä osoittaen piiskansiimallaan suoraan eteen.
Tumma havumetsä, joka tähän asti oli sulkenut tien, hävisi antaen sijaa viljelysmaille, ja matkustajien silmien eteen avautui peltoja ja niittyjä sekä vasemmalla korkea mäki. Sen alla kohosi matala, kellertävä puurakennus. Mäen rinteellä levitti ryhmä suuria koivuja punertavia oksiaan. Ylimpänä mäen harjalla kasvoi vanhoja haapoja muodostaen laajan lehtimajan, joka näin huhtikuun lopussa vielä oli alaston.
Hevonen ajoi pihaan. Portailla seisoi seitsentoistavuotias Martta sisar ja tukeva palvelustyttö.
— Martta, Martta, meillä on ollut ihana matka! huusi Ulla ja hyppäsi rattailta alas sellaisella vauhdilla että olisi tupsahtanut maahan suin päin, ellei renkipoika olisi saanut hänestä kiinni.
— Se on erin elävä likka tämä, tuumi Ranssu palvelustytölle, joka riensi auttamaan.
— Onko täällä navetta ja lehmiä? huusi Lotti. Ja puskevatko lehmät, Martta?
Nyt ajoivat trillatkin pihaan. Martta riensi syleilemään äitiä.
— Tervetuloa kotiin, rakas äiti. Onko äiti hyvin väsynyt? puheli hän hellästi. Antaa tavaroitten olla. Riikka ja Ranssu ja minä kannamme ne sisään. Olen kattanut päivällisen ja kahvin ruokasaliin. Lauri ja Kaarlo poju, tervetulemaan! Tiedätkös, Kaarlo, täällä on pieni varsa ja kolme somaa vasikkaa.
— Minä ajoin hevosta, selitti Kaarlo, mutta Lauri on vielä liian pieni. Hän kärtti ohjaksia, mutta minä en antanut eikä isäkään.
Pikkupappila, jossa tätä ennen vuosikausia oli elänyt vanha kivulloinen kappalainen vaimoineen, täyttyi äkkiä virkeällä elämällä. Lasten innokkaat äänet kajahtivat mataloissa suojissa. Käytiin huoneesta toiseen, suunniteltiin ja arvosteltiin.