Vasta kun mökki oli jäänyt näkymättömiin, vastasi Ranssu matalalla äänellä:
— Se on paha paikka. Siinä asuu kummituksia, aaveita ja muita menninkäisiä.
— Äläs, huudahtivat Liisi ja Ulla yhteen ääneen. — Miksi siinä kummittelee?
— Siinä asui näes ennen suuri pahantekijä. Hän ryösti monta ihmistä, tappoi ja kätki ruumiit ja rahat lattian alle. Oli hänellä tytärkin, sellainen keskenkasvuinen, ja senkin hän tappoi, kun tyttö uhkasi antaa hänet ilmi. Sitten hän kääri hänet paperiin ja piilotti kellariin. Yhtenä yönä muuan isäntämies sitten ajoi kotiin tästä sivu, ja siinä seisoo kellarin päällä valkoiseen paperiin puettu tyttö ja vääntelee käsiään, kuin olisi apua anonut.
— Kaameata! hengähtivät tytöt.
— Isäntä puhui sitä näkyään kylässä, ja kun tyttö näyttäytyi muillekin, ajoi nimismies paikalle ja toimitti tutkimuksen. Ja silloin tuli miehen kaikki pahat teot julki.
— Kuinka hänen sitten kävi?
— Ei sitä kukaan tiärä. Mökki oli tyhjä, kun nimismies tuli, eikä rosvoa sen koommin kuulunut. Sanoivat, että hän itsekin oli nähnyt sen paperipukuisen tyttärensä haamun ja peljästyksissään karannut metsään tai virtaan. Herra hänet ties. Mutta vanhat ihmiset kertovat nähneensä hänen täällä vielä liikuskelevan mökkinsä ympärillä aarteitaan hakemassa.
— Kamalaa!
Tytöt vetäytyivät vaistomaisesti lähemmäksi toisiaan ja loivat aran katseen taakseen. Kaamea juttu oli sulkenut Ullankin suun.