— Se on totta se. Meidän täytyy olla arvokkaita nyt, kun olemme papintyttäriä. Ranssu, oletko sinä koskaan ennen kyydinnyt papintyttäriä?
— Kyyrittinhän mää viime viikolla yhtä.
— Viime viikolla. Niin meidän Marttaa. Mutta sitä ennen?
— En, mutta konstaapelin rouvaa olen kyyrinnyt. Ja kuvernöörin vahtimestaria, joka kävi täällä Hämeenlinnasta tätinsä luona.
Liisi nauroi hiljaa. Ulla ei ollut oikein selvillä, tekikö Ranssu hänestä pilaa. Mutta hän sai pian muuta ajattelemista, sillä kun ajopelit valtamaantieltä poikkesivat Pikkupappilaan vievälle tielle, kohosi näkyviin rivi korkeita, havupuitten peittämiä kukkuloita, joiden välillä oli syviä notkoja eli "lukkoja".
— Liisi, Lotti, katsokaa! huusi Ulla. Sellaisia korkeita, ihania harjuja!
— Tuo tuossa on Inkanlinna, selitti Ranssu, sen toisella puolella on Kaunismäki ja tuo korkea, paljas harju on Keinumäki. Siinä on kylän keinu, suuri kahreksan-aisainen. Ja tuo suo Inkanlinnan alapuolella on Kantolan suo. Siinä kasvaa karpaloita kovasti. Mutta se upottaa.
— Ai, kuinka soma punainen tupa, huusi Lotti osoittaen tien oikealla puolella sijaitsevaa, hiukan ränsistynyttä mökkiä.
Ranssu ei vastannut, hän loi pelokkaan katseen sivulle ja hoputti hevosta.
— Mikä se oli? kysyi Ullakin. Hän oli huomannut Ranssun omituisen käytöksen.