— Liisi, Liisi, huusi hän. Eikö tämä ole suurenmoista! Kas niin — hän pidätti henkeään —. Nyt olemme sillalla. Kop, kop. Sulkekaa silmät, tytöt, kuuletteko, ritarijoukko ratsastaa vallihaudan yli prinsessaa vastaan, kaviot kopisevat. Kop, kop.
Sillan herättämä mielikuva piti tyttöä äänetönnä jonkin aikaa. Mutta äkkiä hän kysyi renkipojan puoleen kääntyen:
— Onko näissä metsissä rosvoja?
— En mää vaan tiärä, vastasi tappuratukkainen poika, saattaa ollakin.
— Hui, kirkaisi Lotti, minä pelkään. Päästäkää minut trilloihin isän ja äidin luo. Rosvot tappavat meidät.
— Rauhoitu, Lotti, sinä olet typerä. Kuka rosvoja pelkää ilmipäivällä! Ulla puhuu loruja, torui Liisi.
— Minusta olisi kauhean jännittävää, jos noissa mustissa, syvissä metsissä olisi rosvoja. — Kas mikä talo tuo on? Tuo vihreänharmaa, kolkon näköinen.
— Se on Harjula. Siinä asuu Kemellin patruuna. Rouva oli asemalla.
— Sekö, jota äiti sanoi Elviira tädiksi. Hän oli hirveän kuiva ja hapan.
— Älä lausu huomautuksia renkipojan kuullen, kuiskasi Liisi tuimasti.