Hänen teräksenharmaat silmänsä tarkastivat kutakin erikseen ja pysähtyivät uudelleen pastorin rouvaan.
— Niin, niin, tuskinpa olisin sinua tuntenut enää, niin olet muuttunut.
Anna rouva hymyili heikosti, liikutustaan peittääkseen hän alkoi puuhata lasten kanssa.
— Saanko tarjota trillani herrasväen käytettäväksi? sanoi ruustinna. Minulla on asioita täällä aseman lähettyvillä enkä tarvitse hevostani ennen kuin iltapuolella.
Tarjous vastaanotettiin kiitollisuudella asianmukaisen kursailun jälkeen. Kappalainen itse, hänen vaimonsa ja molemmat pikkupojat asettuivat rovastin ajoneuvoihin. Tyttäret Liisi, Ulla ja Lotti istuivat kieseihin, joilla pastori oli tullut perhettään vastaan. Tavarat sijoitettiin häkkirattaille. Otettiin ystävällisesti jäähyväiset asemalle vastaantulleilta naisilta ja lähdettiin ajamaan kohti Pikkupappilaa.
— Voi, Liisi, eikö tämä ole jännittävää? alkoi Ulla puhua. Hän oli noin kaksitoistavuotias, ruskeahipiäinen, liikkeiltään kulmikas. Kun hän istui hiljaa, silmät alasluotuina, oli hän mitättömän, miltei juron näköinen. Mutta kun ruskeat, tavattoman eloisat silmät avautuivat, vaihtui ilme kasvoissa, niinkuin maisema kirkastuu päivän pilvistä valjetessa.
— Minä ainakin olen hirveän väsynyt. Ja nälkäinenkin, valitti Lotti. Hän painoi suurta nukkea rintaansa vasten ja näytti tyytymättömältä.
— Lotti sinä, kuka puhuu nälästä ja väsymyksestä tällaisena tärkeänä hetkenä. Voi, voi, minusta tuntuu aivan kuin olisin kuningatar, joka tulee valtakuntaansa. Ja katsokaa, tytöt, kuinka kaunista täällä on. Kuusimetsää, tuollaista ihanan tummaa, minne silmänsä luo, ja tällainen hauska kiemurteleva tie. Ei tiedä mitä yllätyksiä joka uuden mutkan takana on. Se on toista kuin kaupungissa, missä kadut ovat väsyttävän suorat ja ikävät. Mitä nyt! Voi hyväinen aika!
Viimeinen ihastuksen purkaus johtui siitä, että matkustajiemme eteen avautui punaiseksi maalattu silta, jonka alla virtasi vasta jäistä vapautunut joki leveänä ja rauhallisena.
Ulla oli haltioissaan. Hän ei vielä koskaan ollut nähnyt juoksevaa vettä.