— Etten minäkään ottanut parempia kärryjä, pahoitteli Harjulan rouva. — Vaikka hyvä näinkin. Olisivat kuluneet kiesit vain turhaan tässä kelissä.
Kimakka vihellys ilmoitti junan saapuvan. Harjulan rouva hoputti hevostaan. Rouvat ehtivät parahiksi odotussaliin näkemään, miten ruustinna, pieni, valkohiuksinen nainen, toivotti pitäjän uuden kappalaisväen tervetulleeksi.
Kappalainen itse, pitkä, tanakka, vaaleaverinen, likinäköinen mies, hohti jälleennäkemisen iloa ja tyytyväisyyttä. Rouva oli kalpea ja rasittunut, hänen kasvojensa piirteet olivat yhä kauniit, silmät loistivat tummina ja sielukkaina kirkastaen koko olennon. Kolme tyttöä ja kaksi pientä poikaa tarkasti uteliain silmin ympäristöä.
Ruustinna kätteli kutakin vuoron perään.
— Tervetuloa pitäjäämme, rakas pastorska. Jumala siunatkoon saapumisenne. — Tässäkö ovat kaikki lapsenne?
— Vanhin tyttäreni on Helsingissä ja toinen järjestyksessä saapui tänne aikaisemmin mieheni kanssa kotia kuntoon asettamaan.
Nyt lähenivät Harjulan rouva ja Niemelän Hilda rouva tervehtimään.
— Vieläkö tunnet, Anna? kysyi Niemelän rouva. Hänen silmissään kiilsi kyyneliä. Sydämellisesti hän syleili vastatullutta.
Anna vastasi syleilyyn, ehkä ei aivan yhtä sydämellisesti. Sitten hän ojensi kätensä Harjulan rouvalle.
— Kylläpä olet, Anna kulta, vanhentunut ja laihtunut, sanoi tämä kuuluvalla äänellä. — Voi, voi, ja niin monta lasta. Hoh hoo!