— Rakas Kristiina täti. Miten hienosti hän on ajatellut. Voi, lapset, tulkaa katsomaan. Parempaa tervetuliaislahjaa ei äiti olisi voinut saada.
Lapset katselivat hiukan ihmeissään äidin kiihtyneitä kasvoja.
— Minusta pöytä on hirveän vanhan näköinen, huomautti Lotti.
— Niin, se on hyvin, hyvin vanha. Gustaava täti sai sen miehensä isältä, kenraali Schöringiltä, morsiuslahjaksi, ja kun hänen poikansa Herman Schöring meni naimisiin, lahjoitti Gustaava täti sen nuorelle miniälleen. Se oli aina meidän nuorten ihastus. Se on täynnä mitä ihmeellisimpiä lokeroita ja pikku laatikoita. — Kummallista, että Kristiina täti hennoi luopua siitä. Äiti jäi tuumivan näköiseksi. — Merkitseeköhän se sitä, että Ulrik Schöring on kuollut? Hänen vaimonsa olisi pitänyt saada tämä.
Isä löi äitiä olkapäille.
— Kas niin, pappilan muori, jätä tuo vanha muistomerkki ja tule maistamaan Martan herkkuja. Mitä muuten arvelet valtakunnastamme? Eikö kaikki ole mainiota? Minulla on suurenmoisia tuumia. Aion panna alulle pellavanviljelyksen, joka parissa vuodessa tuottaa meille tuhansia.
Pastorin harmaat silmät olivat täynnä eloa ja innostusta.
Iloisesti hyräillen ja joustavin askelin hän poistui ruokailuhuoneeseen.
Vaimo katseli surunsekainen hymy huulillaan hänen jälkeensä. Sitten hän kääntyi Martan puoleen.
— Näyttää siltä kuin isä alkaisi viihtyä. Pelkäsin hänen ikävöivän koulutointa. Ja miten tottunee hän papin tehtäviin?