— Kyllä hän tottuu. Rippikoulu alkaa viikon kuluttua, ja siitä isä tulee paljon pitämään. — Oi, äiti! — Martta veti syvän henkäyksen. — On niin ihanata, ettei illalla maata mennessään tarvitse huolehtia perunoista ja maidosta ja kaikesta muusta. Eikä vuokranmaksusta tai haloista.
— Tyttöni on liian aikaisin saanut kantaa köyhyyden taakkaa. Meidän olisi pitänyt sinua enemmän säästää.
— Mihin minä sitten kelpaisin, ellen taloushuolia kantamaan? En ole kaunis kuin Minna enkä hyväpäinen kuin Liisi. Jokin hyvä ominaisuus kai minullakin pitää olla.
Martta hymyili hyvää, päivänpaisteista hymyään.
Lapset lähtivät syötyään löytöretkille. Pojat juoksivat ulkona renkipojan jäljestä, tutkivat tallin ja ajokaluvajan, kastelivat jalkansa lätäköissä ja palasivat viimein Martan hoiviin märkinä ja väsyneinä.
Liisi alkoi purkaa arkkujen ja suurten juurikorien sisällystä, mutta viedessään keittoastioita keittiöön hän jäi sille tielle. Lotti lähetettiin häntä noutamaan ja palasi tyhjin toimin.
— Liisi ei minua edes kuullutkaan, selitti hän äidille ja Martalle. — Hän on kiivennyt keittiön pöydälle ja lukee vanhoja sanomalehden vuosikertoja, joilla seinät on paperoitu. Minun mielestäni hän voisi tulla ja auttaa poikia nukkumaan, niin Martta ennättäisi avata arkun, missä nukkeni ovat. Ne raukat ovat olleet jo kaksi päivää sinne sullottuina.
— Siinä saa Ulla sinua auttaa. Minä en nyt ennätä, sanoi Martta.
Ulla oli jonkin aikaa ahkerasti kanniskellut pienempiä myttyjä pihalta sisälle, mutta oli nyt kadonnut hänkin.
— Minä olen täällä! kuului viimein vastaus Lotin itkuisiin huutoihin.