— Tuossa on. Tukista Markia. Paljon, oikein paljon.
— Miksi sinä, Mark, suutuit? kysyi Ulla, kun he taas kaikessa sovinnossa istuivat sammaleilla.
Mark rypisti silmäkulmiaan.
— He nauroivat meille. Minä en siedä, että nauretaan minun soitolleni. Enkä minä huoli heidän rahoistaan.
— Mitä me niillä sitten teemme ja mistä sinä saat rahoja?
— Rahat annamme kerjäläisille. Ja minä soitan vain sellaisille, jotka eivät naura minulle.
Ennen kuin Ulla lähti kotiin, kokosivat lapset metsästä suojaavia risuja oviaukon eteen. Ulla juoksi pappilaan vielä noutamaan hevosloimen tallista peitteeksi Markille.
— Se haisee hirveästi hevoselle, valitti Mark nenäänsä nyrpistäen.
— Niin, mutta se on lämmin, eivätkä karkulaiset saa olla niin turhantarkkoja, selitti Ulla.
Illalla oli Liisillä uutisia. Hän oli käynyt postissa ja kuullut Harjulan Miililtä, että Mark oli kadonnut.