Hetken kuluttua halkaisi pieni vaatemytty ilmaa pudoten Ullan jalkoihin.
— Ole hyvä ja heitä minun vaatteeni tänne, kuului kiukkuinen ääni lepikosta.
Ulla totteli ja pukeutui ääneti hameeseensa. Surullista kyllä oli Mark kiskaistessaan hilkan päästään katkaissut toisen nauhan, ja hameesta oli ainakin pari nappia poissa. Ulla huokasi alistuvasti. Se tiesi nuhteita kotona.
Hiukan myöhemmin vaelsivat Tonio ja Esmeralda syrjätietä ladolle ääneti ja masentuneina, Mark edellä, Ulla jäljessä. Ulla vaivasi päätään ihmettelemällä, mistä syystä Mark oli suuttunut. Hänen mielestään oli seikkailu täysin onnistunut — tuommoiset pikkuseikat kuin palmikkojen näkyminen hatun alta eivät merkinneet paljon — mustalaisistahan saattoi otaksua mitä tahansa. Miten mielenkiintoisilta ja romanttisilta molemmat ratsastajat näyttivät! He olivat varmasti kreivejä tai ehkäpä englantilaisia lordeja — hehän puhuivat englanninkieltä.
Mutta kohtaus isän kanssa oli nolo. Se painoi mieltä, vieläkin värisytti sitä ajatellessa.
Mahtoiko Jumala vaatia, että tällaisetkin jutut piti kertoa isälle ja äidille?
Sitä sieti ajatella.
Kun seikkailijat olivat saapuneet "luolalle", seisahtui Mark äkkiä Ullan eteen.
— Anna anteeksi, sanoi hän. — Minä olin tuhma, oikein tuhma poika.
Hän otti hatun päästään ja taivutti kiharatukkaista päätään Ullan puoleen.