Mutta hän vaikeni nopeasti luotuaan katseen Markiin. Poika oli tummanpunainen, hänen mustat silmänsä leimusivat ja huulet vapisivat.
— Aasi, aasi, aasi, mutisi hän hampaittensa välistä takoen nyrkkejään toisiinsa.
Hän oli hurjan, miltei villin näköinen.
— Kuka on aasi, Mark? Miksi olet suuttunut? huudahti säikähtynyt Ulla. — Kaikkihan kävi hyvin.
— Hyvin. Niinkö luulet? Mark kääntyi tyttöön raivostuneena. — Aasi minä olin, kun rupesin tällaiseen narrimaisuuteen. Etkö huomannut, kuinka he nauroivat meille? Pilkkasivat. Ja minä soitin heille kauneimman kappaleeni.
— Mutta hehän kiittivät sinun soittoasi.
— Tarvitsiko sinun mennä heille puhumaan pötyä Toniosta ja Esmeraldasta ja mustalaisista? Ja katso tukkaasi.
Ulla vei kätensä päähän. Molemmat palmikot törröttivät jäykkinä kummallakin puolen hatunreunoja. Kauheata! Ja hän oli kohottanut hattuaan! Mitähän kreivit ajattelivat!
— Kaiken päätteeksi sinä vielä niiasit heille. Kaunis poika!
Ulla oli niin masentunut, ettei saanut sanaa suustaan. Nöyränä, itkua niellen hän astui vimmastuneen Markin jäljestä. Poika harppasi yli maantienojan ja alkoi kiivaasti kävellä ylös metsänrinnettä kadoten lepikkoon.