Tuossa tuokiossa he olivat asettuneet veräjän luo. Mark kohotti viulun leukansa alle ja vetäisi tottuneesti käyrällä. Ulla seisoi vapisevin polvin hänen rinnallaan, käsi veräjän linkulla.
Veräjä aukeni. Ratsastajat pysähtyivät. Ihmettelevä katse sattui hullunkurisiin pikkuolentoihin. Toinen herroista loi uuden tutkivan katseen Markiin ja hätkähti. Kauniit hevoset seisoivat hiljaa, silloin tällöin vain hirnaisten. Mark soitti, mutta oli niin jännittynyt, että pari kertaa vetäisi väärin.
— Kiitos soitostasi, tyttöseni, sanoi toinen, pitempi ratsumiehistä. — Soitat oikein hyvin. Oletteko paikkakunnan lapsia?
Mark loi soraansa maahan, häntä hävetti. Mutta Ulla astui esiin ja virkkoi niiaten:
— Me olemme mustalaisia, hyvä herra, minun nimeni on Tonio, ja sisareni on Esmeralda. Olemme köyhiä ja vainottuja.
Pitempi ratsastajista naurahti.
— Mustalaiseksi olet sinä, Tonio, varsin vaaleaverinen. Hyvää soitto-onnea, lapset.
Hän sanoi englanninkielellä jotain toverilleen ja ojensi hopearahan Ullalle, toinen ratsastaja teki samoin.
Seuraavassa silmänräpäyksessä kiidättivät ratsut heidät pitkin pölisevää tietä.
— Loistavaa! Mainiota! huudahti Ulla säteillen onnea ja ylpeyttä. — Tämähän sujui sunrenmoisesti. Ajatteles, neljä markkaa saimme.