— Kamalaa, läähätti hän. — Siinä tulee isä. Hän palaa sairasmatkalta.
Ajopelit lähenivät. Pastori itse ajoi. Hän näytti vajonneen syviin ajatuksiin.
— Voi, voi, vaikeroi Ulla. — Eikä täällä pääse piiloonkaan.
Molemmat lapset seisoivat kuin maahanjuurtuneina. Ohitse ajaessaan loi pastori heihin hajamielisen katseen. Ulla oli vaistomaisesti vetänyt hatun silmilleen. Vielä kerran loi pastori heihin katseen, tällä kertaa se oli terävämpi, miltei kysyvä. Sitten Luja paransi vauhtiaan ja kiesit katosivat tienkäänteeseen.
Ulla katsoi pelästyneenä toveriinsa.
— Minä petin isän. Se oli kauheaa, mutta voi, kuinka kamalan jännittävää. Mikä onni, että isä on niin likinäköinen ja hajamielinen.
Kohtaus oli vaikuttanut jonkin verran lamauttavasti Ullan seikkailuintoon. Ääneti hän astui Markin rinnalla. Ei edes vanha mummo, joka tulla köpitti heitä vastaan ja jäi tiepuoleen ihmettelemään "maankiertäjiä", herättänyt hänen mielenkiintoaan.
Mutta tuokion kuluttua kohosi maantiellä uusi tomupilvi. Kaksi ratsastajaa kiiti tasaisella tiellä täyttä laukkaa.
Nyt Ulla innostui.
— Mark, Mark, huusi hän. — Noille sinun pitää soittaa. Oi, miten komeita he ovat! Varmaan joitakin ulkomaan kreivejä. Asetutaan tähän veräjän kohdalle, tässä on sopiva paikka. Sinä soitat, ja minä avaan heille veräjän. Pian, pian, tulevat.