Ulla oli vaiti.
— Siis on. Sinä tiedät hänen piilopaikkansa. Mutta ymmärrätkö sinä myös, että teet hyvin väärin auttaessasi häntä? Mitä luulet isän ja äidin tästä sanovan?
Ulla purskahti itkuun.
— Hän on niin onneton — kuului nyyhkytysten välistä. — Ja minä olen luvannut, etten petä häntä. Ja hän aikoo rehellisesti elättää itsensä viulunsoitolla. Ja Harjulan setä ja täti ovat tyranneja. Ja kaikkia hyljätyltä pitää auttaa. Ja orpoja. Raamatussakin sanotaan niin.
— Tietysti. Mutta auttaa järkevästi. Vie minut Markin luo, niin koetan minä puolestani auttaa häntä.
Ulla taisteli kovan taistelun. Tuntui mahdottomalta pettää Mark, mutta olipa hän myös vahvasti ruvennut epäilemään, tokko Mark saattaisi omin neuvoin tulla toimeen. Olisi tietysti suuri helpotus, jos Minna olisi mukana salaisuudessa.
— Mutta sinä et saa ilmaista Harjulan tädille ja sedälle Markia, ellei hän itse tahdo. Lupaatko sen?
— Lupaan. Toivon saavani Markin järkiinsä.
Mark loikoi sammaleilla näppäillen hiljaa viulunsa kieliä, kun sisaret saapuivat luolalle. Heidät huomatessaan poika ponnahti pystyyn kuin joustin. Uhkamielinen katse sinkosi Minnaan, toinen sanomattoman halveksiva Ullaan.
— Petturi, kielikello, kuului yhteenpusertuneiden huulien välistä.