— Hän arvasi itse, änkytti Ulla syyllisen näköisenä.
Minna nyökkäsi ystävällisesti pojalle.
— Hyvää päivää, Mark. Sinähän olet löytänyt mainion pesäpaikan itsellesi. Saanko tulla sisään?
Mark oli odottanut musertavaa nuhdesaarnaa. Minnan iloinen, ystävällinen ääni saattoi hänet hämille. — Mutta se oli tietysti tyttöjen tavallisia metkuja. Hän murjotti äänettömänä, uhkamielisenä.
Minna ei ollut huomaavinaan pojan huonoa tuulta. Hän istui ladon kynnykselle ja otti hatun päästään estääkseen sitä rutistumasta. Auringonsäteet pujahtivat puiden oksien välitse kullaten hänen hiuksensa, nopea kävely oli kohottanut punan hänen muutoin kalpeille poskilleen. Mark tarkasti häntä salaa. Vähitellen pojan kasvojen piirteet pehmenivät, hänen kauneudelle herkkään mieleensä vaikutti Minnan hempeä sulo rauhoittavasti.
Tuokion kesti jännittynyttä, odottavaa hiljaisuutta. Sitten sanoi Minna lähettäen katseensa yli kesäisten, päivänpaisteessa kimmeltävien niittyjen ja vainioiden taustalla kohoavaan tummaan metsään:
— Kuinka kaunis aamu! Mark, etkö tahtoisi soittaa meille jotain? Oletko soittanut Mozartia? Eikö totta, Mozart sopii tähän tunnelmaan? Tai Schubert?
Mark hätkähti. Hänen silmiinsä tuli kysyvä, iloisen hämmästynyt katse. Mitä tämä oli? Hän oli valmistautunut kohtaamaan nuhteita, ja häntä pyydettiin soittamaan.
— Kyllä minä osaan soittaa Mozartia, vastasi hän miltei iloisesti. Kasvattiäitini piti hänestä paljon.
— Rakastiko kasvattiäitisi soittoa?