— Rakasti. Ja isä myös. He antoivat minulle tämän viulun, ja minä sain opetella soittoa.
Pojan ääni alkoi väristä. Nopeasti hän tarttui viuluunsa, ja pian kaikuivat Mozartin leikkivät, päivänpaisteiset säveleet vanhassa ladossa. Siro, viehkeä menuetti kohotti hymyn kuuntelijain huulille ja pani Minnan kapean jalan liikkumaan hänen siinä istuessaan ladon kynnyksellä. Ulla loisti — olipa hyvä, että Minna sai nähdä, kuinka taitava Mark oli.
Vähitellen Mark antoi valoisten sävelien vaihtua tummempiin. Viulun kielet kertoivat surusta ja pettymyksestä, yksinäisyydestä ja orpoudesta. Päivänpaiste oli peittynyt pilviin, kirkas onnellinen kevät pimeään syksyyn.
Minna kuunteli liikuttuneena. Hän katseli pojan kalpeita, sielukkaita kasvoja, hänen siroa, hienorakenteista ruumistaan ja asetti hänet ajatuksissaan Harjulan karuun ja sulottomaan ympäristöön. Totisesti, siinä maaperässä ei Markin tapainen voinut menestyä.
Mark lopetti soittonsa ja loi arasti kysyvän katseen Minnaan. Tämä istui yhä ääneti pää käden nojassa. Viimein hän kohotti päänsä ja lausui vitkaan:
— Minä istun tässä ja ajattelen sinua, Mark. Sinua ja viuluasi. Sinä rakastat varmaan sitä hyvin paljon.
Mark nyökkäsi ääneti. Liikutus pusersi hänen kurkkuaan estäen häntä puhumasta.
— Rakastatko niin paljon, että sen vuoksi tahtoisit uhrata jotain?
Poika loi häneen silmänsä vakavasti.
— Rakastan.